Ensimmäinen viikko takana ja olemme nyt soulilaisia. Lennot (peräti 3 kpl) tänne menivät yllättävän  iisisti ja lapset ovat tuntuneet sopeutuvan uuteen ympäristöön valtavan hyvin. Leikit jatkuivat uudessa kodissa siitä mihin ne Suomi-kodissamme jäivät. Äidille ensimmäinen ilta uudessa kodissa oli suurempi järkytys kuin lapsille. Mies tuli tänne kaksi viikkoa ennen meitä ja oli laittanut sähköpostitse kuvia asunnosta ja kaupungista. Valitettavasti kuvista ei käynyt ilmi se, kuinka kuluneita asunnon pinnat ja materiaalit oikeasti ovat ja kaupunkikuvatkin olivat tuolta keskemmältä kaupunkia, jossa kaikki näyttää siistiltä ja varsin länsimaiselta. Kuvia tästä asuma-alueeltamme en saanut ennen muuttoa, joten en ollut osannut varautua paikkaan, johon muutimme.



Kävimme ensimmäisenä iltana kävelyllä lähialueella ja se ilta menikin sitten pohtiessa, että teimmeköhän sittenkään oikean ratkaisu muuttaessamme tänne. Mietin, että onkohan tämä nyt sitä paljon puhuttua kulttuurishokkia vain, vai olenko vain nirso tiukkapipo, joka tuntee olevansa liian fiini tällaisen paikkaan. Seuraavana kahtena päivänä käveleskelimme ympäristössä lisää ja tunnelma alkoi vaihtua: vaikka alue ei näyttänytkään siltä, miltä ennen lähtöä olin luullut, alkoi seutu vaikuttaa mukavalta. Lähistöllämme on kaksi suurta tietä, jonka varrella on pieniä liikkeitä varmaankin sadoittain. Ihmisiä ja autoja vilisee jatkuvalla syötöllä ohi ja meitä tuijotetaan avoimen uteliaasti ja lapsia ihastellaan suureen ääneen. Talomme vierestä menevät pienet tiet ovat suomalaisittain hieman rähjäisen näköiset ensialkuun, mutta nopeasti huomasi, että ihmiset pitävät kadut siisteinä siivoamalla roskia ja lakaisemalla katuja. Rähjäisyys johtuu pintoihin aikojen saatossa tarttuneesta liasta (lähinnä autojen pakokaasuista ja muista ilman epäpuhtauksista) ja talojen omasta vanhuudesta ja rapistuvista maaleista. Seiniin on lisätty ilmastointilaitteita, sähkökaapeleita on vedetty miten sattuu ja taloja on korjailtu miten milloinkin. Kun lisäksi jokainen talo on erinäköinen kuin seuraava ja vastapäinen, niin väkisinkin maisema on melko kirjava. Minulle kerrottiin, että oikeasti asumme seoulilaisittain keskiluokkaisesti keskiluokkaisella alueella. Onneksi olo alkoi helpottua näinkin nopeasti. Osaltaan helpotusta edesauttoi myös se, että kävelyllä huomasimme myös sen, että lapsia täällä arvostetaan kovasti. Täällä näkyy paljon paikallisia äitejä pienten lasten kanssa ja ihan talomme lähettyvillä on peräti neljä Lappsetin vehkeillä varusteltua, tosin pienehköä ja kovasti käytettyä (=kulunutta), leikkialuetta.  Tätä on vähän vaikea selittää sanoin, mutta sen huomaa tuolla ulkona, että kaikista (pienistä) lapisista pidetään, olivat ne sitten paikallisia tai meidän lapsia. Meidän vaaleat, pyöreä-sinisilmäiset lapset ovat saaneet valtavasti huomiota, mutta siitä sitten lisää vähän myöhemmin. Korean hallitus on huolissaan siitä, että pian eläkeikäisiä on enemmän kuin tulevia veronmaksajia ja päivästoin kuin parikymmentä vuotta sitten nyt kannustetaan pariskuntia lastentekoon. Muistelen Suomen pääministerin vuodentakaisia lausuntoja... Täällä kolmannesta lapsesta maksetaan jonkunlainen bonus. Maksetaankohan sitä ulkomaalaisille ;)



(yllä katukuvaa tästä läheltä)

Vaikka korealaiset eivät asukaan yhtä ahtaasti kuin japanilaiset, niin saimme sentään neuvoteltua isomman asunnon kuin mitä tarjolla olisi ollut. Valitettavasti pintamateriaalit eivät ole ihan sitä luokkaa, johon olin varautunut. Asunnossa ei periaatteessa mitään vikaa, kyllähän täällä hyvinkin voi asua, vaan vika lienee enemmänkin omissa odotuksissani ja tottumuksissani. Oleskelutilojen (keittiö-ruokailu-olohuoneen) lattia on kulunutta laminaattia ja makuuhuoneissa on muovimatot. Onneksi ne sentään ovat uudet ja siistit. Keittiön varustus (kaapisto ja työtasot) on kulunutta laminaattia ja sieltä puuttuu sekä tiskikone, että uuni. Tiskikoneen puuttuminen ei toistaiseksi ole haitannut pätkääkään, sillä meitä on täällä kolme aikuista hoitelemassa tiskejä ja tarpeen vaatiessa nämä kaksi pienimmäistäkin voi helposti saada innostettua tiskaamaan. Enemmänkin aluksi harmitti uunin puuttuminen, sillä Tyttö (ja Poikakin) on superinnokas leipuri ja nyt emme pääse taikinoita pyöräyttelemään. Toistaiseksi kaikkea muuta tekemistä on ollut niin paljon, ettei leipomista ole kaivattu. Mielessä on pari ruokaa, joita varten voidaan kokeilla tehdä taikinaa ja paistaa ne pannulla, kunhan tulee aika päästä leipomaan. Kaasuhellaan olen tottunut yllättävän nopeasti. Englannissa asuessani meillä oli kaasuliesi ja -uuni, mutta siihen aikaan minun ei itse tarvinnut ruokaa laittaa, joten käyttö jäi vähäiseksi. Kauhumuistikuvaksi on jäänyt se yksi kerta, kun asuinkaveri lähti töihin ja oli unohtanut uunin kaasun päälle...

Koreassa kylpytilat pestään niin, että suihkulla suihkutetaan peilejä myöten pinnat märiksi. Ehkäpä paikallinen pesutapa on syy, joka on saanut kaakelisaumamme tummumaan uhkaavasti. Mies oli jynssännyt saumoja ennen tuloamme, mutta silti tummumia on minun mieleeni aivan liikaa. Ne vaivasivat parina ensimmäisenä päivänä, mutta yllättävän hyvin näytän tottuneen jo niihinkin.

Asumme sen verran kaukana siitä keskustan humusta, jossa länsimaalaisia näkee enemmän, että täällä paikalliset ihmiset tuijottavat meitä peittelemättä. He eivät yritäkään olla yhtä discreetejä kuin minä käydessäni Helsingissä ja nähdessäni siellä jonkun suomalaisen julkun ;) Meidän vaaleat lapset ovat niin ihailtuja, että suorastaan itsekin röyhistää rintaansa, että "kyllä, meidän lapset ovat maailman ihmeellisimpiä ja ihanimpia". Lapset, nuoriso, naiset ja miehet ikään katsomatta hämmästelevät lapsia ja tahtovat kosketella heitä. Muuten meidän lapset eivät tuijottelusta ja kommenteista välitä, mutta vieraiden  koskemisesta he eivät pidä. Yritän suojella heitä vierailta siirämällä Pojan kärryjä tai vetämällä Tyttöä lähemmäksi minua. (Tähän väliin pieni huomautus: Tyttö söi juuri lounaansa ja ehdotti, että "äiti, voitaisiinko me tehdä välipalaksi tänään joku pieni piirakka, vaikkapa mansikkapiirakka". Nyt se reseptikokeilu taitaa alkaa.)

Valitettavasti paikallisten kielitaito rajoittuu koreaan, sillä englantia täällä ei juuri puhuta. Toistaiseksi kielipuolisuus ei minua ole vaivannut, sillä asiat on saatu selviteltyä, vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Hätävarana käsilaukussa kulkee mukana sanakirja. Osaan lukea korealaisia merkkejä (ne ovat helppo opetella), mutta lukemani sanat eivät aukea juuri ollenkaan. Silloin tällöin voin tavata itselleni jonkun korealaisen tekstin ja huomaan, että se onkin joku englantilainen sana koeralaisittain kirjoitettuna. Täkäläisillä on paljon lainasanoja käytössään, varsinkin uusilla ja teknologia-aloilla. Kaupassa huomasin, että "kerma" kirjoitetaan korealaisittain, kuten "cream" lausutaan englantilaisittan (suunnilleen "kriim") ja tunsin itseni taas hieman etevämmäksi, kun opin yhden uuden asian. Koreaa alan opiskella, kunhan löydän sopivan kurssin, johon osallistua. Tässä lähistöllä on koulu, joka järjestää korean kursseja iltaopintoina, mutta tahti on mielestäni minulle liian kova, sillä tunteja on kolmena iltana viikossa. Max kaksi iltaa viikossa olisi hyvä tahti, niin minun opiskeluni ei olisi iltojamme määräävä tekijä. Etsintä jatkuu, koreaa opetetaan munmaalaisille hyvin mielellään.

Olen opetellut tervehtimään ja hyvästelemään korealaisittain, sillä paikalliset tuntuvat pitävän siitä, että länsimaalaiset käyttävät koreaa. Virheitä kielen käytössä ja käytöstavoissa saa helposti anteeksi, sillä erotumme niin selkeästi paikallisesta väestöstä. Luin jostakin, että paikalliset suhtautuvat hieman eritavalla länsimaihin adoptoiduihin korealaisiin näiden puhuessa "hoonoa koreaa" tai tehdessä käytös- tai etikettivirheitä. Korealaiset ovat ylpeitä kielestään, kulttuuristaan ja historiastaan (täysin aiheellisesti, minun mielestäni) ja he säälivät muualle adoptoitua, kun tämä ei ole saanut kasvaa oman perheensä (perhe on erittäin tärkeä) eikä oman kulttuurinsa parissa. He myös paheksuvat ihmisiä, jotka ovat lapsen ulkomaille "antaneet", sekä ulkolaisia vanhempia, jotka eivät ole pitäneet huolta siitä, että lapsi olisi saanut oppia koreaa (vaikka lapsi ja perhe olisivat esim. skandinaviasta). Veli on opetellut kiittämään korealaisittain ja pelkän kiitoksen sanominen vaikkapa kaupan kassalla saa aikaan korean tulvan, kumartelun ja mielistyneen hymyilyn. Ovat siis erittäin onnellisia siitä, että vieras on vaivautunut opettelemaan koreaa.



(asumme kahden kukkulan välissä ja sen huomaa pinnanmuodostuksesta)

Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta korealaiset ovat erittäin ystävällisiä eivätkä ujostele puhua koreaa, vaikka toinen tekee tiettäväksi, ettei ymmärrä sanaakaan. Tuntemattomat ihmiset yrittävät saada asiansa selvitettyä korealla ja elekielellä, eivätkä suomalaisten tavoin jätä mielummin asiaa selvittämättä ja vaikenemalla. Kun itsekin muistaa pitää "positiivisena päin tuulta" asenteen, niin asiat saa kyllä selvitettyä. Miehellä onneksi on ollut työkavereita apuna eri virastoissa tärkeitä asioita  hoidellessa, jotta ne on saatu kunnolla hoidettua. Tuntuu, että 80-luvulla koulunsa aloittanut sukupolvi osaa englantia enemmän kuin sitä vanhempi väestö. Töissä Mies pärjää englannilla työkavereidensa kanssa.

Ensijärkytyksen jälkeen täällä on erittäin kiva olla ja nyt tuntuu siltä, että teimme todellakin oikean liikkeen muuttaessamme tänne. Jo tämä ensimmäinen viikko on ollut niin hieno kokemus, että voin huokaista tyytyväisyydestä. Kulttuurishokki on tullakseen, jos tulee ja se hoidellaan sitten aikanaan. Yksi negatiivinen asia ylitse muiden on ilman likaisuus Suomen ilmaan verrattuna, mutta siitä lisää myöhemmin. Nähtävää ja koettavaa ja maisteltavaa Seoulissa on ihan valtavasti ja kirjoitettavaa ensimmäisen viikon jälkeen olisi ollut vieläkin enemmän, mutta nyt kutsuu leikkihetki lasten kanssa. Tässäpä tekstitulvaa näin ensialkuun.



(kisrsikka-, magnolia- ja muut puut alkoivat kukkia meidän saapuessamme)

Lopetetaan päivän ihmettelyyn: meillä on hajustettua vessapaperia.