Talvi tuli eräänä maanantaina, jolloin päätimme, että ulos ei enää laiteta lapsille crocseja, vaan vähän tukevammat lenkkaristyyppiset kengät. Keskiviikkona oli jo niin kylmä, että kaivoimme toppatakit päälle ja pipot päähän, torstaina tuli ensilumi. Lauantaiksi oli taas lämmennyt niin, että toppatakissa tuli hiki.

Ensilumesta on nyt kulunut kolmisen viikkoa ja sinä aikana olemme totutelleet paikalliseen talvisäähän. Lämpötilat voivat vaihdella suurestikin eri päivien välillä; ensin voi olla jopa -8 astetta pakkasta ja seuraavana päivänä lähemmäs +10 lämmintä. Vaikka täälläkin ilmat kylmenevät, niin ihmiset eivät aina kauhean lämpimän näköisesti pukeudu, eivät edes lapset. Joskus itseä palelee pelkästään siksi, että katselee kevyemmin pukeutunutta ihmistä (jolla ei näytä olevan kylmettymisoireita) ja naureskelemmekin, että täällä me pohojosen asukit kuljemme untuvatakeissa, kun paikallset pärjäävät sukkahousuissa ja jakkutakeissa.

Tyyninä päivinä ilma täällä ei ole samanlailla purevan kylmän tuntuinen kuten vanhassa kunnon Oulussa, vaikka asteita olisi saman verran. Mutta tuuli tuo tullessansa kylmää myös tänne. Korealaiset talot lämpiävät lattialämmityksellä ja lasten nukkumahuoneeseen laitetaan lämmitys jo joka yöksi. Olo- ja makuuhuoneen lämmityksiä olemme käyttäneet pari-kolme kertaa, muita ei vielä ollenkaan. Korealaiset ovat ylpeitä neljästä vuodenajastaan, sekä hienosta ondul-lattialämmitysjärjestelmästään, joka oli käytössä jo vuosisatoja sitten (tosin ei sähköisenä, tietenkään).

Lunta on satanut kahtena päivänä ja täällä 24:ssä kerroksessa ulkona näyttää silloin talviselta ja jopa jouluisalta. Molempina kertoina lumi on sulanut maahan asti tullessaan, mutta viime lauantai (jolloin pakkasta oli 8 astetta) antoi jo ymmärtää, että ehkä lumi voisi päivän verran maassa säilyäkin jossakin vaiheessa talvea. Täällä valoa riittää iltakuuteen asti, joten päivät eivät tunnu yhtä synkiltä kuin paikassa, jossa ei valoa talvisin kauheasti ole. Päivisin saattaa paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ihmeellistä! Ensimmäinen talvi, ettei ole tarvinnut kirota sitä ainaista pimeyttä...

Syksy oli sitä mitä meille luvattiinkin: pitkä, lämmin ja kaunis. Jos joku miettii parasta ajankohtaa matkustaa tänne, niin se on ehdottomasti syksy. Tänä vuonna lämmintä kesti kuulemma tavallista pidempään, syyskuusta marraskuun lopuille. Sadepäiviä ei ollut juuri ollenkaan ja ulkosalla oli sen verran lämmintä, että laitoin sukat jalkaan vasta ihan lokakuun lopussa. Puissa ja pensaissa loistivat kaikki vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyt ja varsinkin puistoalueet suorastaan kukkivat ruskan väreissä.

Meidän taloyhtiön piha-alue on, kuten monet muutkin täällä, hyvin suunniteltu. Alueen kaikki parkkipaikat ovat kellarikerroksissa ja autoja näkee vain "keskuskadulla", joka halkoo aluetta (tavarantoimitusautot ovat asia erikseen, ne voivat ajaa jopa ovelle asti). Kulkuväylät ovat kivoja, eivät suoria, tylsiä asvalttiteitä, vaan niissä on käytetty erilaisia kivipintoja ja reittien välille on laitettu pieniä "ylläreitä" (esim. valoja illoille, kasveja, mutkittelevia polkuja, maaston kohoumia), sekä taideteoksia. Aluetta kiertää valenurminen (tälle materiaalille on varmaan virallinen terminsäkin, mutten nyt muista sitä) polku, jota voi juosta tai kävellä ja poiketa jumppaamaan pihaulkoiluvälineillä aina välillä. Talojen välissä on urheilualueita (pieniä koris-, jalis-, sulkapallo- ja baseball-kenttiä sekä kuntoiluvälineitä), rauhallisia paikkoja, joissa syödä eväitä tai hengailla kesähelteillä vähän varjossa, vesiaiheita, lasten leikkipaikkoja ja paljon "vihreätä". Kesällä täällä oli nättiä, kun kaikkialla vihersi ja väliin joku puu tai pensas pukkasi kukkia, mutta syksyllä piha-alue pääsi oikein loistoonsa – joku on ihan selvästi suunnitellut, että mikä kasvi värjäytyy miksikin ja mihinkin aikaan. Tai sitten luonto on vain ihmeellinen.

Meidän lapset aloittivat tarhan lokakuussa ja aluksi olivat samassa ryhmässä. Tarha on korealaisten pitämä ja kaikki muut lapset ovat korealaisia, mutta opetuskielenä on englanti. Tyttö ja Poika aloittivat ryhmässä, jossa muut lapset eivät kauheasti vielä englantia osanneet, mutta joulukuun alussa Tyttö siirtyi "edistyneempään" ryhmään, sillä hänellä soljuu englanti jo sen verran sujuvasti, että opettajat suosittelivat siirtymistä. Täällä opetus on koulumaisempaa kuin Suomessa (puhutaanko muuten Suomen tarhoissa "opetuksesta" ja "tunneista"?) ja jopa kolmevuotiaat saavat läksyjä kotiin. Ilmeisesti minulla ilme hieman värähti tämän kuullessani, sillä opettaja kertoi, että tämä on joidenkin vanhempien vaatimus, siis että läksyjä taaperoille, kiitos, mutta niitä ei ole pakko ottaa eikä pakko tehdä. Meidän perheen kolmevuotiaan ei todellakaan tarvitse tehdä vanhempiensa vaatimuksesta läksyjä.

Viisivuotias sen sijaan kantaa koulukirjojansa (onko Suomen tarhoissa "koulukirjoja"?) posket innosta hehkuen kotiin ja tekee läksynsä riemumielin. Miten tällaisen innon saisi säilymään koko kouluiän läpi? Tyttöä on kilvan kehuttu koulussa ja hänen käytöstänsä ja fiksuuttansa suitsuteltu niin, että äiti on saanut ylpeänä röyhistää rintaansa (kaikkihan on äidistä kiinni ja äidin peruja, eikö niin äidit). Poikakin on saanut kehuja söpöydestään ja hienosta käytöksestään, vaikka on opet tunnustaneet, että herra voi olla myös "moody" ja "stubborn". Opetus on iloista ja lapsia kannustavaa, siksipä tarhaan miellyimmekin. Kaksi opeista on korealaisia, jotka puhuvat sujuvaa englantia ja kolme muuta opea ovat amerikkalaisia. Tytön ryhmässä on neljä lasta ja Pojan ryhmässä kuusi. Ryhmät ovat korealaisittain hyvin pieniä ja hyvä niin. Opet ovat mukavia eikä meidän ole tarvinnut pelätä, että koulu on liian vakavaa tai ankaraa lapsille.

Tarhan on perustanut mies, joka on kuuluisa Koreassa. Itse en tätä tiennyt, mutta kaveri kertoi, että miehellä on tv:ssä lasten englanninopetusohjelma, jota seuraa kuulemma aikuisetkin, sillä hän on hauska ja supliikki kaveri. Mietinkin, että miksi koulun nelikerroksista seinää ja koulubusseja koristaa jonkun miehen naama. Valitsimme koulun sekä "filosofiansa" että ulkoisten puitteidensa perusteella - tämä kyseinen tarha on perustettu vasta vajaa vuosi sitten, joten se on siisti ja hyvinvarusteltu. Koreassa satsataan lasten koulutukseen ihan sikana ja se näkyy jopa tarhoissa asti. Meidän mielestä alle eskari-ikäisten ei tarvitsisi vielä "koulua" käydä, mutta täällä ajatellaan, että mitä pikemmin opetus alkaa, niin sitä parempi. Meille ihmeteltiin usein sitäkin, että miten meidän eri-ikäiset lapset voivat olla samassa opetusryhmässä, sillä eiväthän he (tarkoittaen lähinnä viisivuotiasta) opi tarhassa tarpeeksi. Siinä sitten sai selittää moneen kertaan, että meille on tärkeämpää se, että lapset saavat rauhassa yhdessä (turvassa) tutustua uuteen ympäristöön, ihmisiin ja kieleen. Eipä erottaminen eri ryhmiin sitten kahden kuukauden tutustelun jälkeen poikinut ainuttakaan protestia.

Lapset saavat joka kuukausi kolme oppikirjaa ja CD:n ja kodin ja koulun väliä kulkee reissuvihko, jota täydennetään päivittäin (joskus vain hymiöllä, joskus viesteillä). Lisäksi saamme joka perjantai "raportin" viikon kulusta ja lapsen käytöksestä, oppimisesta yms. JA vielä joka kuun lopussa saamme kotiin lapsesta täytetyn arviointikaavakkeen, huh. Eräs tuttu, toisen tarhan, englanninope kerran kirosi, kun hänen piti perjantai-iltana mennä kirjailemaan näitä raportteja, kun ei ollut ehtinyt niitä ajoissa tekemään. Ei kuulemma ole aina opettajien mielipuuhaa keksiä mitä järkevää vanhemmille raportoisi. Kuulemani mukaan eräässä koulussa oli opettajia kielletty kirjoittamasta mitään negatiivista lapsista, etteivät vanhemmat suuttuisi ja viesi lastaan toiseen kouluun. Täällä kouluja riittää, eikä tarhapaikoista tarvitse taistella, kuten jossain muualla. Käytän sekaisin termejä tarha ja koulu ja olen huomannut, että täällä ei juuri tarha-sanaa englanniksi käytetä. Kaikki korealaiset puhuvat englanniksi koulusta, ainoastaan me expatit saatamme keskenämme puhua tarhoista.

Koulussa on koulupuvut, joita tosin ei ole pakko pitää, sekä urheiluasu. Ruoka tarjotaan lunch-boxeista, jotka kiikutetaan joka päivä kotiin tiskattaviksi. Lisäksi hampaanpesuvälineet kulkevat koko ajan repussa mukana. Meidän lapset ovat koulussa vain viisi tuntia päivässä, eivätkä osallistu iltaopetukseen lainkaan. Niin, täällähän lapset käyvät tarhan ja varsinkin koulujen jälkeen myös iltaopetuksessa, raasut. Erään tuttavan lastenlapsella on viitenä iltana kuusi ylimääräistä opetuskertaa (siis joka ilta ylimääräistä opetusta, perjantaisin peräti kaksi erillistä kurssia). Tyttö, kymmenvuotias, on kuulemma "hieman stressaantunut" jo. Tarhoilla on yleensä iltaryhmät niin, että voi valita joko ma+ke+pe, muistaakseni kolmisen tuntia per ilta tai ti+to niin, että tuntimääräksi tulee sama kuin kolmipäiväisenäkin. Iltatunnit alkavat yleensä klo 15 aikoihin, joten helposti tarhassa ollaan sinne kuuteen asti. Jos ei lastansa halua iltakouluun laittaa, niin on tehtävä kuten tuttavaperheessä: isä käy töissä ja äiti jää kotiin "hoitamaan lapsia", eli vie lapset aamulla koulubussille ja on iltapäivällä vastassa, kun bussi tuo lapset kotiin, noin kahden-kolmen aikaan. Töissä pitäisi hengata kuuteen asti, joten toisaalta ei ihmekään, että tarhaikäiset joutuvat tekemään pitkää päivää. Koulutusjutuista pitänee kirjoittaa joskus erikseen lisää.

Lapset kuskataan kouluun busseilla, mikä on loistavaa. Kuljimme alussa matkat kävellen, mutta lapset halusivat kokeilla bussia ja ihastuivat siihen. Asumme ihan lähellä tarhaa, parin-kolmen minuutin ajon päässä, joten matkalla ei ehdi kyllästyä. Aamuisin keskuskadulla näkee usean tarhan busseja, sillä tämä on yleisin tapa lasten kulkea turvallisesti ja säästä huolimatta tarhalle.

Meidän Omppu on jo etevä lukija ja kirjoittaja, siis suomeksi. Englanniksikin hän kirjoittaa kovasti, mutta ei ihan virallisten sääntöjen mukaan. "Häpi böhdei" on ilmiselvästi Happy Birthday.. Nyt kun Tyttö piirtää, hän voi samalla itse kirjoittaa tarinaa kuvasta. Oikeastaan tuo kirjoittaminen oli vahvoilla pitkään, sillä Tyttö ei kauheasti ääneen lueskellut meille mitään. Hän kirjoitteli sujuvasti, kunnes eräänä päivänä otti enon vanhan aapiskukon käsiinsä ja innostui olemassaolevasta lukutaidostaan kovasti. Molemmat lapset tykkäävät leikkiä tarhanopea (ja -lapsia) ja puhelevat englantia keskenänsä. Poika ei ihan sujuvasti vielä englantilaisittain runoile, mutta sanoja sieltä tulee ja oikeita vastauksia Tytön englanninkielisiin kysymyksiin. Tytölle on tarttunut amerikkalainen aksentti ja minä brittiläisyyteen taipuvaisena hillitsen itseäni, etten vaan ala korjaamaan toisen lausumista. Korjaantuuhan retrofleksi ääntäminen helposti, korjaantuuhan! Hmm, pitää päästä seuraavaksi brittimaailmaan asumaan, jotta sieltä saisi toisenlaisia puhevaikutteita...

Ja pikainen katsaus mitä täällä on taas kuukauden tai reilun sisään puuhailtu: perheen vauva täytti 3-v ja olen haikeana katsellut Pojan jalkoja, jotka ovat alkaneet venyä pituutta – kohta vauva ei ole vauva enää ulkonäöltänsäkään. Kävimme korealaisissa häissä, minä pääsin käymään Jamiroquain keikalla, aloitin koulunkäynnin, Mies on reissannut työn puolesta, juhlimme Lucia-päivää ruotsalaisten organisoimina ja olemme alkaneet valmistautua lähestyvään jouluun. Muun muassa näitä.

Loppuihmetyksenä hetken laulun universaali voima – laulamaan voi todellakin puhjeta missä ja mistä vain, laulajan kansallisuudesta huolimatta.