Minulla on ollut epäonnea jo neljän taidegallerian tai -näyttelyn kanssa. Olen matkannut museolle ja huomannut paikan olevan kiinni. Missä vika? Tänään se taas tapahtui. Ilma oli parin päivän ajan jo keväisen leppoisa ja lämmin, kunnes tänään pakastui. Lähdin siltikin matkaan ja menin vihurista huolimatta Soma-gallerialle vain löytääkseni sen ovat lukittuina. Tiesin onneksi, että tien toisella puolen on toinen galleria, joten suuntasin sinne.

Pääsin kuin pääsikin valokuvanäyttelyyn. Kahdessa kerroksessa oli kahden eri kuvaajan töitä. Toisessa kerroksessa (tai siis virallisesti ottaen kahdennessakymmenennessä kerroksessa) oli erään taiteilijan kuvia korealaisista vuoristomaisemista. Korean pinta-alastahan on muistakseni 70% vuoristoa, joten kuvattavaa riittää. Lisäksi joukossa oli rantakuvia - olemmehan melkein kokonaan meren ympäröimänä. Muutama kuvista oli todella kauniita, ja olenkin miettinyt, että miltä meidän olohuoneen ikkunoista näkyvän vuoristojonon päällä näyttää. Osan kuvista katsoi läpi ihan vain kiinnostuksen takia. Kiva näyttely, mutta vielä mahtavammat "live"ikkunamaisemat Olympic Parkin yli.

Kaikki näyttelyn teosten nimet olivat koreaksi, joten ne eivät kauheasti avautuneet minulle. Piti vain katsoa kuvaa ja miettiä omia tuntemuksiani. Omista "töistäni" en yleensä halua kauheasti puhua, sillä minusta teoksia ei pitäisi selitellä, mutta kävin kerran eräässä toisessa valokuvanäyttelyssä, jossa kuvaaja oli liittänyt kuvien viereen "selostuksiaan". Tällä tavoin kuvassa näki enemmän, mitä itse oli ensin huomannut. Katsoin kuvan aina ennen kuin luin tekstin ja olin saattanut kiinnittää huomioni aivan eriin asioihin kuin mihin kuvaaja itse. Tuntui, että osan teoksista "näki kahdesti" sillä ensin siitä sai oman vaikutelmansa ja lisäksi siitä saattoi avautua "toinen näkymä" taiteilijan itsensä silmin nähtynä. Tuosta näyttelystä lähtien olen toivonut, että taitelijat, varsinkin valokuvaajat, liittäisivät joskus kuviensa mukaan myös omaa "puhettaan" siitä miksi on kuvan ottanut, mitä siinä näkee, mitä spesiaalia siinä on jne, vaikka se ei välttämättä mukavaa hommaa itse taiteilijasta olekaan.

Sitten menin näyttelyn toiseen osaan, jossa valokuvaaja oli ottanut kuvia 60-luvun alusta 90-luvun loppuun saakka. Tämä näyttely oli todella vaikuttava. Minusta on aina hankala pukea sanoiksi (taide-)elämysten aikaansaamat tunteet siksi, että tuntemukset, varsinkin voimakkaat sellaiset, ovat niin henkilökohtaisia, sekä siksi, että puolet asiasta jää ilmaisematta, sillä kaikkea ei voi sanoin kuvata. Niin nytkin. Voin vain kertoa, että kuvia oli 60-luvun maaseudulta, jossa ihmiset tekivät töitä, söivät jne. joko totisina tai kameralle hymyillen. Kuvat olivat konstailemattomia hetken ikuistuksia eri tilanteista. Osassa kohtaa vanhoja ja uusia kuvia oli aseteltu seinälle sekaisin, eikä pelkkää kuvaa katsomalla heti tiennyt, että oltiinko 60- vai 90-luvulla. Vielä 90-luvullakin maaseudulla elettiin aika alkeellisen näköisissä oloissa. Osassa kuvista taas näki, kuinka rakennuskanta alkoi muuttua ja ympäristö modernisoitua. Vanhat naiset peltotöissä - ovatkohan nuo enää elossakaan? Pikkulapset jalat paljaina hiekkateillä - millaisen elämän he ovat tähän päivään mennessä viettäneet?

Äh, en osaa enkä taida edes haluta kertoa kaikkea mitä mielessä liikkui ja miltä tuntui. Sen voin sanoa, että kaksi kuvaa jäi päällimmäisinä mieleen. Toinen oli 60-luvun Pusanista (rantakaupunki etelässä), jossa oli vuorenrinnettä pitkin ylös, ylös rakennettu puuhökkeli toisensa perään. Hökkeleiden välissä kiemurteli kapea tie, jota myöten kulki ihmisiä ylös alas oikealle vasemmalle. Ihmiset eivät olleet tietoisia kamerasta, suurin osa oli selin kameraan päin, mutta jotenkin se koko asetelma kuvassa oli viehkeä ja hökkelimäisyydestään huolimatta symmetrinen, melkein kun ihmiset ja tavarat olisi aseteltu tarkasti paikoilleen.

Toinen kuva oli suurennos vanhan kalastajamiehen käsistä, 16x20 inch. Kädet kuvassa. Mies korjaa kalaverkkoa, josta näkyy pieni osa alareunassa, ja toisessa kädessään hänellä on jokin työväline (verkkoneula?). Kädet ovat ryppyiset ja sen näköiset, että niillä on tehty kovaa työtä vuosikaudet, vuosikymmenet. Kynnet ovat lyhyiksi kuluneet ja niissä on mustat aluset. Parissa sormessa on paksua teippiä kai laastareina. Jotenkin tuo kuva teki sellaisen vaikutuksen, että melkein itkua pukkasi.

Ulos vimakkaan tuuleen taas mieli raikastuneena ja onnellisena tästä hetkestä ja tästä elämästä!