Minulla on ollut epäonnea jo neljän taidegallerian tai -näyttelyn kanssa. Olen matkannut museolle ja huomannut paikan olevan kiinni. Missä vika? Tänään se taas tapahtui. Ilma oli parin päivän ajan jo keväisen leppoisa ja lämmin, kunnes tänään pakastui. Lähdin siltikin matkaan ja menin vihurista huolimatta Soma-gallerialle vain löytääkseni sen ovat lukittuina. Tiesin onneksi, että tien toisella puolen on toinen galleria, joten suuntasin sinne.

Pääsin kuin pääsikin valokuvanäyttelyyn. Kahdessa kerroksessa oli kahden eri kuvaajan töitä. Toisessa kerroksessa (tai siis virallisesti ottaen kahdennessakymmenennessä kerroksessa) oli erään taiteilijan kuvia korealaisista vuoristomaisemista. Korean pinta-alastahan on muistakseni 70% vuoristoa, joten kuvattavaa riittää. Lisäksi joukossa oli rantakuvia - olemmehan melkein kokonaan meren ympäröimänä. Muutama kuvista oli todella kauniita, ja olenkin miettinyt, että miltä meidän olohuoneen ikkunoista näkyvän vuoristojonon päällä näyttää. Osan kuvista katsoi läpi ihan vain kiinnostuksen takia. Kiva näyttely, mutta vielä mahtavammat "live"ikkunamaisemat Olympic Parkin yli.

Kaikki näyttelyn teosten nimet olivat koreaksi, joten ne eivät kauheasti avautuneet minulle. Piti vain katsoa kuvaa ja miettiä omia tuntemuksiani. Omista "töistäni" en yleensä halua kauheasti puhua, sillä minusta teoksia ei pitäisi selitellä, mutta kävin kerran eräässä toisessa valokuvanäyttelyssä, jossa kuvaaja oli liittänyt kuvien viereen "selostuksiaan". Tällä tavoin kuvassa näki enemmän, mitä itse oli ensin huomannut. Katsoin kuvan aina ennen kuin luin tekstin ja olin saattanut kiinnittää huomioni aivan eriin asioihin kuin mihin kuvaaja itse. Tuntui, että osan teoksista "näki kahdesti" sillä ensin siitä sai oman vaikutelmansa ja lisäksi siitä saattoi avautua "toinen näkymä" taiteilijan itsensä silmin nähtynä. Tuosta näyttelystä lähtien olen toivonut, että taitelijat, varsinkin valokuvaajat, liittäisivät joskus kuviensa mukaan myös omaa "puhettaan" siitä miksi on kuvan ottanut, mitä siinä näkee, mitä spesiaalia siinä on jne, vaikka se ei välttämättä mukavaa hommaa itse taiteilijasta olekaan.

Sitten menin näyttelyn toiseen osaan, jossa valokuvaaja oli ottanut kuvia 60-luvun alusta 90-luvun loppuun saakka. Tämä näyttely oli todella vaikuttava. Minusta on aina hankala pukea sanoiksi (taide-)elämysten aikaansaamat tunteet siksi, että tuntemukset, varsinkin voimakkaat sellaiset, ovat niin henkilökohtaisia, sekä siksi, että puolet asiasta jää ilmaisematta, sillä kaikkea ei voi sanoin kuvata. Niin nytkin. Voin vain kertoa, että kuvia oli 60-luvun maaseudulta, jossa ihmiset tekivät töitä, söivät jne. joko totisina tai kameralle hymyillen. Kuvat olivat konstailemattomia hetken ikuistuksia eri tilanteista. Osassa kohtaa vanhoja ja uusia kuvia oli aseteltu seinälle sekaisin, eikä pelkkää kuvaa katsomalla heti tiennyt, että oltiinko 60- vai 90-luvulla. Vielä 90-luvullakin maaseudulla elettiin aika alkeellisen näköisissä oloissa. Osassa kuvista taas näki, kuinka rakennuskanta alkoi muuttua ja ympäristö modernisoitua. Vanhat naiset peltotöissä - ovatkohan nuo enää elossakaan? Pikkulapset jalat paljaina hiekkateillä - millaisen elämän he ovat tähän päivään mennessä viettäneet?

Äh, en osaa enkä taida edes haluta kertoa kaikkea mitä mielessä liikkui ja miltä tuntui. Sen voin sanoa, että kaksi kuvaa jäi päällimmäisinä mieleen. Toinen oli 60-luvun Pusanista (rantakaupunki etelässä), jossa oli vuorenrinnettä pitkin ylös, ylös rakennettu puuhökkeli toisensa perään. Hökkeleiden välissä kiemurteli kapea tie, jota myöten kulki ihmisiä ylös alas oikealle vasemmalle. Ihmiset eivät olleet tietoisia kamerasta, suurin osa oli selin kameraan päin, mutta jotenkin se koko asetelma kuvassa oli viehkeä ja hökkelimäisyydestään huolimatta symmetrinen, melkein kun ihmiset ja tavarat olisi aseteltu tarkasti paikoilleen.

Toinen kuva oli suurennos vanhan kalastajamiehen käsistä, 16x20 inch. Kädet kuvassa. Mies korjaa kalaverkkoa, josta näkyy pieni osa alareunassa, ja toisessa kädessään hänellä on jokin työväline (verkkoneula?). Kädet ovat ryppyiset ja sen näköiset, että niillä on tehty kovaa työtä vuosikaudet, vuosikymmenet. Kynnet ovat lyhyiksi kuluneet ja niissä on mustat aluset. Parissa sormessa on paksua teippiä kai laastareina. Jotenkin tuo kuva teki sellaisen vaikutuksen, että melkein itkua pukkasi.

Ulos vimakkaan tuuleen taas mieli raikastuneena ja onnellisena tästä hetkestä ja tästä elämästä!

Talvi tuli eräänä maanantaina, jolloin päätimme, että ulos ei enää laiteta lapsille crocseja, vaan vähän tukevammat lenkkaristyyppiset kengät. Keskiviikkona oli jo niin kylmä, että kaivoimme toppatakit päälle ja pipot päähän, torstaina tuli ensilumi. Lauantaiksi oli taas lämmennyt niin, että toppatakissa tuli hiki.

Ensilumesta on nyt kulunut kolmisen viikkoa ja sinä aikana olemme totutelleet paikalliseen talvisäähän. Lämpötilat voivat vaihdella suurestikin eri päivien välillä; ensin voi olla jopa -8 astetta pakkasta ja seuraavana päivänä lähemmäs +10 lämmintä. Vaikka täälläkin ilmat kylmenevät, niin ihmiset eivät aina kauhean lämpimän näköisesti pukeudu, eivät edes lapset. Joskus itseä palelee pelkästään siksi, että katselee kevyemmin pukeutunutta ihmistä (jolla ei näytä olevan kylmettymisoireita) ja naureskelemmekin, että täällä me pohojosen asukit kuljemme untuvatakeissa, kun paikallset pärjäävät sukkahousuissa ja jakkutakeissa.

Tyyninä päivinä ilma täällä ei ole samanlailla purevan kylmän tuntuinen kuten vanhassa kunnon Oulussa, vaikka asteita olisi saman verran. Mutta tuuli tuo tullessansa kylmää myös tänne. Korealaiset talot lämpiävät lattialämmityksellä ja lasten nukkumahuoneeseen laitetaan lämmitys jo joka yöksi. Olo- ja makuuhuoneen lämmityksiä olemme käyttäneet pari-kolme kertaa, muita ei vielä ollenkaan. Korealaiset ovat ylpeitä neljästä vuodenajastaan, sekä hienosta ondul-lattialämmitysjärjestelmästään, joka oli käytössä jo vuosisatoja sitten (tosin ei sähköisenä, tietenkään).

Lunta on satanut kahtena päivänä ja täällä 24:ssä kerroksessa ulkona näyttää silloin talviselta ja jopa jouluisalta. Molempina kertoina lumi on sulanut maahan asti tullessaan, mutta viime lauantai (jolloin pakkasta oli 8 astetta) antoi jo ymmärtää, että ehkä lumi voisi päivän verran maassa säilyäkin jossakin vaiheessa talvea. Täällä valoa riittää iltakuuteen asti, joten päivät eivät tunnu yhtä synkiltä kuin paikassa, jossa ei valoa talvisin kauheasti ole. Päivisin saattaa paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ihmeellistä! Ensimmäinen talvi, ettei ole tarvinnut kirota sitä ainaista pimeyttä...

Syksy oli sitä mitä meille luvattiinkin: pitkä, lämmin ja kaunis. Jos joku miettii parasta ajankohtaa matkustaa tänne, niin se on ehdottomasti syksy. Tänä vuonna lämmintä kesti kuulemma tavallista pidempään, syyskuusta marraskuun lopuille. Sadepäiviä ei ollut juuri ollenkaan ja ulkosalla oli sen verran lämmintä, että laitoin sukat jalkaan vasta ihan lokakuun lopussa. Puissa ja pensaissa loistivat kaikki vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyt ja varsinkin puistoalueet suorastaan kukkivat ruskan väreissä.

Meidän taloyhtiön piha-alue on, kuten monet muutkin täällä, hyvin suunniteltu. Alueen kaikki parkkipaikat ovat kellarikerroksissa ja autoja näkee vain "keskuskadulla", joka halkoo aluetta (tavarantoimitusautot ovat asia erikseen, ne voivat ajaa jopa ovelle asti). Kulkuväylät ovat kivoja, eivät suoria, tylsiä asvalttiteitä, vaan niissä on käytetty erilaisia kivipintoja ja reittien välille on laitettu pieniä "ylläreitä" (esim. valoja illoille, kasveja, mutkittelevia polkuja, maaston kohoumia), sekä taideteoksia. Aluetta kiertää valenurminen (tälle materiaalille on varmaan virallinen terminsäkin, mutten nyt muista sitä) polku, jota voi juosta tai kävellä ja poiketa jumppaamaan pihaulkoiluvälineillä aina välillä. Talojen välissä on urheilualueita (pieniä koris-, jalis-, sulkapallo- ja baseball-kenttiä sekä kuntoiluvälineitä), rauhallisia paikkoja, joissa syödä eväitä tai hengailla kesähelteillä vähän varjossa, vesiaiheita, lasten leikkipaikkoja ja paljon "vihreätä". Kesällä täällä oli nättiä, kun kaikkialla vihersi ja väliin joku puu tai pensas pukkasi kukkia, mutta syksyllä piha-alue pääsi oikein loistoonsa – joku on ihan selvästi suunnitellut, että mikä kasvi värjäytyy miksikin ja mihinkin aikaan. Tai sitten luonto on vain ihmeellinen.

Meidän lapset aloittivat tarhan lokakuussa ja aluksi olivat samassa ryhmässä. Tarha on korealaisten pitämä ja kaikki muut lapset ovat korealaisia, mutta opetuskielenä on englanti. Tyttö ja Poika aloittivat ryhmässä, jossa muut lapset eivät kauheasti vielä englantia osanneet, mutta joulukuun alussa Tyttö siirtyi "edistyneempään" ryhmään, sillä hänellä soljuu englanti jo sen verran sujuvasti, että opettajat suosittelivat siirtymistä. Täällä opetus on koulumaisempaa kuin Suomessa (puhutaanko muuten Suomen tarhoissa "opetuksesta" ja "tunneista"?) ja jopa kolmevuotiaat saavat läksyjä kotiin. Ilmeisesti minulla ilme hieman värähti tämän kuullessani, sillä opettaja kertoi, että tämä on joidenkin vanhempien vaatimus, siis että läksyjä taaperoille, kiitos, mutta niitä ei ole pakko ottaa eikä pakko tehdä. Meidän perheen kolmevuotiaan ei todellakaan tarvitse tehdä vanhempiensa vaatimuksesta läksyjä.

Viisivuotias sen sijaan kantaa koulukirjojansa (onko Suomen tarhoissa "koulukirjoja"?) posket innosta hehkuen kotiin ja tekee läksynsä riemumielin. Miten tällaisen innon saisi säilymään koko kouluiän läpi? Tyttöä on kilvan kehuttu koulussa ja hänen käytöstänsä ja fiksuuttansa suitsuteltu niin, että äiti on saanut ylpeänä röyhistää rintaansa (kaikkihan on äidistä kiinni ja äidin peruja, eikö niin äidit). Poikakin on saanut kehuja söpöydestään ja hienosta käytöksestään, vaikka on opet tunnustaneet, että herra voi olla myös "moody" ja "stubborn". Opetus on iloista ja lapsia kannustavaa, siksipä tarhaan miellyimmekin. Kaksi opeista on korealaisia, jotka puhuvat sujuvaa englantia ja kolme muuta opea ovat amerikkalaisia. Tytön ryhmässä on neljä lasta ja Pojan ryhmässä kuusi. Ryhmät ovat korealaisittain hyvin pieniä ja hyvä niin. Opet ovat mukavia eikä meidän ole tarvinnut pelätä, että koulu on liian vakavaa tai ankaraa lapsille.

Tarhan on perustanut mies, joka on kuuluisa Koreassa. Itse en tätä tiennyt, mutta kaveri kertoi, että miehellä on tv:ssä lasten englanninopetusohjelma, jota seuraa kuulemma aikuisetkin, sillä hän on hauska ja supliikki kaveri. Mietinkin, että miksi koulun nelikerroksista seinää ja koulubusseja koristaa jonkun miehen naama. Valitsimme koulun sekä "filosofiansa" että ulkoisten puitteidensa perusteella - tämä kyseinen tarha on perustettu vasta vajaa vuosi sitten, joten se on siisti ja hyvinvarusteltu. Koreassa satsataan lasten koulutukseen ihan sikana ja se näkyy jopa tarhoissa asti. Meidän mielestä alle eskari-ikäisten ei tarvitsisi vielä "koulua" käydä, mutta täällä ajatellaan, että mitä pikemmin opetus alkaa, niin sitä parempi. Meille ihmeteltiin usein sitäkin, että miten meidän eri-ikäiset lapset voivat olla samassa opetusryhmässä, sillä eiväthän he (tarkoittaen lähinnä viisivuotiasta) opi tarhassa tarpeeksi. Siinä sitten sai selittää moneen kertaan, että meille on tärkeämpää se, että lapset saavat rauhassa yhdessä (turvassa) tutustua uuteen ympäristöön, ihmisiin ja kieleen. Eipä erottaminen eri ryhmiin sitten kahden kuukauden tutustelun jälkeen poikinut ainuttakaan protestia.

Lapset saavat joka kuukausi kolme oppikirjaa ja CD:n ja kodin ja koulun väliä kulkee reissuvihko, jota täydennetään päivittäin (joskus vain hymiöllä, joskus viesteillä). Lisäksi saamme joka perjantai "raportin" viikon kulusta ja lapsen käytöksestä, oppimisesta yms. JA vielä joka kuun lopussa saamme kotiin lapsesta täytetyn arviointikaavakkeen, huh. Eräs tuttu, toisen tarhan, englanninope kerran kirosi, kun hänen piti perjantai-iltana mennä kirjailemaan näitä raportteja, kun ei ollut ehtinyt niitä ajoissa tekemään. Ei kuulemma ole aina opettajien mielipuuhaa keksiä mitä järkevää vanhemmille raportoisi. Kuulemani mukaan eräässä koulussa oli opettajia kielletty kirjoittamasta mitään negatiivista lapsista, etteivät vanhemmat suuttuisi ja viesi lastaan toiseen kouluun. Täällä kouluja riittää, eikä tarhapaikoista tarvitse taistella, kuten jossain muualla. Käytän sekaisin termejä tarha ja koulu ja olen huomannut, että täällä ei juuri tarha-sanaa englanniksi käytetä. Kaikki korealaiset puhuvat englanniksi koulusta, ainoastaan me expatit saatamme keskenämme puhua tarhoista.

Koulussa on koulupuvut, joita tosin ei ole pakko pitää, sekä urheiluasu. Ruoka tarjotaan lunch-boxeista, jotka kiikutetaan joka päivä kotiin tiskattaviksi. Lisäksi hampaanpesuvälineet kulkevat koko ajan repussa mukana. Meidän lapset ovat koulussa vain viisi tuntia päivässä, eivätkä osallistu iltaopetukseen lainkaan. Niin, täällähän lapset käyvät tarhan ja varsinkin koulujen jälkeen myös iltaopetuksessa, raasut. Erään tuttavan lastenlapsella on viitenä iltana kuusi ylimääräistä opetuskertaa (siis joka ilta ylimääräistä opetusta, perjantaisin peräti kaksi erillistä kurssia). Tyttö, kymmenvuotias, on kuulemma "hieman stressaantunut" jo. Tarhoilla on yleensä iltaryhmät niin, että voi valita joko ma+ke+pe, muistaakseni kolmisen tuntia per ilta tai ti+to niin, että tuntimääräksi tulee sama kuin kolmipäiväisenäkin. Iltatunnit alkavat yleensä klo 15 aikoihin, joten helposti tarhassa ollaan sinne kuuteen asti. Jos ei lastansa halua iltakouluun laittaa, niin on tehtävä kuten tuttavaperheessä: isä käy töissä ja äiti jää kotiin "hoitamaan lapsia", eli vie lapset aamulla koulubussille ja on iltapäivällä vastassa, kun bussi tuo lapset kotiin, noin kahden-kolmen aikaan. Töissä pitäisi hengata kuuteen asti, joten toisaalta ei ihmekään, että tarhaikäiset joutuvat tekemään pitkää päivää. Koulutusjutuista pitänee kirjoittaa joskus erikseen lisää.

Lapset kuskataan kouluun busseilla, mikä on loistavaa. Kuljimme alussa matkat kävellen, mutta lapset halusivat kokeilla bussia ja ihastuivat siihen. Asumme ihan lähellä tarhaa, parin-kolmen minuutin ajon päässä, joten matkalla ei ehdi kyllästyä. Aamuisin keskuskadulla näkee usean tarhan busseja, sillä tämä on yleisin tapa lasten kulkea turvallisesti ja säästä huolimatta tarhalle.

Meidän Omppu on jo etevä lukija ja kirjoittaja, siis suomeksi. Englanniksikin hän kirjoittaa kovasti, mutta ei ihan virallisten sääntöjen mukaan. "Häpi böhdei" on ilmiselvästi Happy Birthday.. Nyt kun Tyttö piirtää, hän voi samalla itse kirjoittaa tarinaa kuvasta. Oikeastaan tuo kirjoittaminen oli vahvoilla pitkään, sillä Tyttö ei kauheasti ääneen lueskellut meille mitään. Hän kirjoitteli sujuvasti, kunnes eräänä päivänä otti enon vanhan aapiskukon käsiinsä ja innostui olemassaolevasta lukutaidostaan kovasti. Molemmat lapset tykkäävät leikkiä tarhanopea (ja -lapsia) ja puhelevat englantia keskenänsä. Poika ei ihan sujuvasti vielä englantilaisittain runoile, mutta sanoja sieltä tulee ja oikeita vastauksia Tytön englanninkielisiin kysymyksiin. Tytölle on tarttunut amerikkalainen aksentti ja minä brittiläisyyteen taipuvaisena hillitsen itseäni, etten vaan ala korjaamaan toisen lausumista. Korjaantuuhan retrofleksi ääntäminen helposti, korjaantuuhan! Hmm, pitää päästä seuraavaksi brittimaailmaan asumaan, jotta sieltä saisi toisenlaisia puhevaikutteita...

Ja pikainen katsaus mitä täällä on taas kuukauden tai reilun sisään puuhailtu: perheen vauva täytti 3-v ja olen haikeana katsellut Pojan jalkoja, jotka ovat alkaneet venyä pituutta – kohta vauva ei ole vauva enää ulkonäöltänsäkään. Kävimme korealaisissa häissä, minä pääsin käymään Jamiroquain keikalla, aloitin koulunkäynnin, Mies on reissannut työn puolesta, juhlimme Lucia-päivää ruotsalaisten organisoimina ja olemme alkaneet valmistautua lähestyvään jouluun. Muun muassa näitä.

Loppuihmetyksenä hetken laulun universaali voima – laulamaan voi todellakin puhjeta missä ja mistä vain, laulajan kansallisuudesta huolimatta.

Meidän vessanpöntöstä on tullut suosittu, kun saan siitä meilitse kysymyksiä. Vai olenkohan ruotinut liikaa vessa-asioita? No, kerrottakoon nyt lyhyesti, että pönttöjä on testattu. Virallisen testauksen aloitti huimapäämme Poika, joka näpräsi nappuoita pöntöllä istuessaan. Niitä ilmeitä... Tarkemmitta kuvauksitta todettakoon, että en tiedä miten olen kaikki nämä vuodet pärjännyt ilman joitakin noita pöntön toimintoja. Kaikkea ne insinöörit osaakin tehdä.

(Kuvat lisätty 27.10.08)

Syyskuussa täällä vietettiin kolmipäiväistä Chuseok-juhlaa, joka on kiinalaisen uudenvuoden lisäksi vuoden tärkein juhla. Meille ulkomaalaisille kerrottiin, että tämä juhla on korelainen 'thanksgiving', mutta me ei-amerikkalaiset ymmärrämme juhlan muutkin vivahteet. Oikeastaan juhlan aiheena on sadonkorjuu ja hyvää satoa juhlitaan myös esi-isien kanssa, josta juonne tuonne kiitoksen aiheeseen. Pitäähän esi-isiä kiittää ja näin varmistaa hyvä sato seuraavaksikin vuodeksi, näin minä ainakin tulkitsen tuon kiittämisen. Joku myös kertoi juhlan olevan täyden kuun juhla ja komeana kuu tuolloin loistikin.

(Chuseokin täysikuu)

Chuseokin aikaan korealaisilla on tapana matkustaa kotiseuduilleen, joten meitä varoitettiin suurista ruuhkista. Emme lähteneet kaupungista minnekään, mutta huomasimme kyllä, että aluella jossa yleensä kuhisee ihmisiä, olimme ainoat kävelijät kaduilla. Autoja suhahteli ohitse harvakseltaan, mikä on aika harvinaista herkkua trendikkään Kangnamin keskellä. Meillä ei ollut kummempia rituaaleja omia esi-isiäme kohtaan, joten emme ottaneet paineita juhlan lähestyessä. Eräs japanilainen tuttava, joka on naimisissa korealaisen miehen kanssa, on valitellut osaansa korealaisessa perheessä. Hänen oletetaan elävän kuten perinteisen korealaisen aviovaimon tulee ja eräs epämieluisista asioita hänelle onkin perinteisiin rituaaleihin osallistuminen. Kunnon vaimo kokkaa (anopin silmän valvoessa ;) huikeat ateriat, jotka sitten uhrataan tietyin, aikaavievin menoin esi-isille. Tokkopa jokainen korealainen perhe noudattaa vanhoja, tiukkoja kaavoja, mutta kyseinen perhe noudattaa ja sekös modernia janpanitarta pistää välillä harmittamaan.

Olin onnellinen suomalaisesta aviomiehestäni ja tulevasta pitkästä viikonlopusta perheen kanssa, kunnes sitten Mies tuli eräänä iltana kotiin uutisten kanssa. Meidät oli kutsuttu Chuseok-illalliselle miehen koko osaston pomon kotiin. Minua huolestutti, että mitäs jos tupeksin käytöstavoissani ja onnistun loukkaamaan perheenjäseniä jollain tapaa. Mitä kaikkea osaisinkaan tehdä väärin korealaisten pyhällä aterialla? Mies lohdutti, että pomo on rento tyyppi, ei tilaisuutta kannata pelätä, mutta lisäsi vielä, että pomo kyllä "tietää arvonsa". Niinpä, olen tottunut niin tasa-arvoiseen käyttäytymiseen ihmisten kanssa, että välillä on hankala muistaa, että minun pitäisi Koreassa osata osoittaa kunnioitusta itseäni vanhempia kohtaan, vaikka nämä olisivat tuttavia. Metrossa osaan antaa paikkani vanhuksille ja auttaa pulassa olevaa ikään katsomatta, mutta turhanpäiväinen pokkuroiminen ei suju oikein luonnostaan. Mies antoi yhden vinkin, vain yhden, koko illaksi. Muista ottaa pomon minulle tarjoamat juomat, astiat, ruoat jne. kaksin käsin vastaan. Lupasin muistaa, enhän minä minään bimbo ole, tai en ainakaan julkisesti myönnä olevani. Saamme paljon käytösmokia anteeksi sillä perusteella, että olemme ulkomaalaisia, sillä emmehän me raasut voi tietää miten tulee oikein käyttäytyä. Ajattelin, että kyllähän tästäkin tilanteesta sitten selviää sillä, että yrittää olla edes normaalin kohtelias, vaikkei kaikkia korealaisia koreografioita tuntisikaan. Se riittäköön.

Saavuimme pomon kotiin sovittuna aikana ja hämmästyin heti ulko-ovella. Meitä vastassa oli paljon nuoremman näköinen henkilö, mitä olin odottanutkaan. Jotenkin olin Miehen puheista piirtänyt mieleeni kuvan harmaahapsisesta, arvokkaasta ja jäyhästä pomo-ihmisestä. Kaikkea muuta, pomo oli nuorekas ja rento keski-ikäinen mies. Pomon vaimo oli oikein mukava ja lämmin henkilö ja pariskunta sai oloni kotoisaksi hetkessä. Molemmat puhuivat sen verran sujuvaa englantia, että ymmärtämisen kanssa ei tullut tukalia tilanteita. Perheen vanhempi tytär puhui englantia erittäin hyvin ja oli oikein miellyttävää seuraa illallisen ajan.

(Korealainen menu perinteisessä korealaisessa kuppilassa.)

Olin miettinyt, että mitenköhän meidän perheen nuorimmat jäsenet jaksavat käyttäytyä vieraisilla, jos heillä ei siellä ole mitään mielenkiintoista tekemistä. Turhaanpa huolehdin – syömissessio meni hienosti, vaikka kaikkea ei lapset halunneetkaan syödä kokonaan. Rohkeasti he aina uskaltavat maistella uusia ja outojakin makuja, siitä olen tyytyväinen. Me aikuiset puolestamme nautimme jälleen kerran maukkaista korealaisista herkuista, jopa villisienistä Pohjois-Korean puolelta. Perheen rouva ihastui täysin meidän lapsiimme, Pojan söpöyteen ja Tytön käytökseen ja sanoi tämän ääneen moneen kertaan. Tyttö hurmasi iloisuudellaan, kauneudellaan ja käytöksellään ja rouvan kehut tuntuivat ihan eriltä kuin ne jokapäiväiset, tuntemattomien ihmiset hokemat "Beautiful, beautiful" ja "Oh so cute!" -litaniat, joita molemmat saavat osaksensa. Tyttö meni omatoimisesti välillä keittiöön rouvan avuksi kantamaan lisää ruokaa pöytään, oli ihana, aurinkoinen itsensä ja söi riisiä mahansa täyteen. Hyvä riisinsyöjä on hyvä juttu, kuten kuulemma korealainen sanonta kiteytettynä kuuluu. Perheen nuorempi tyttö viihdytti lapsia, kun he nousivat pöydästä ja aikuiset saivat jutustella rauhassa.

Maistellessamme erilaisia korealaisia viinejä Tyttö kysyi, että saako hänkin maistaa. Kerroimme, että juomat on tarkoitettu vain aikuisille. Tyttö tyytyi tähän, mutta hetken mietittyään pyysi minua kysymään perheen vanhemmalta tyttäreltä, että onko tällä ajokorttia. Kysyin tätä ja vastaus oli "Kyllä" ja Tyttö sai vanhemmalta tyttäreltä vastakysymyksen: "Miksi haluat tietää?". Meidän filosofimme oli pohdiskellut, että jos tuo tyttö saa juoda samoja juomia kuin me muutkin isot niin hänellä täytyy olla ajokortti, eli hän on jo aikuinen. Loistavasti päätelty.

(Meidän suloiset finskilapset sinivalkoisissaan Changdeokgungin palatsissa, salaisessa puutarhassa jonne ennenmuinoin oli pääsy vain kuninkaallisilla. Täällä jälleen unohti olevansa Soulin keskustassa.)

Yhden ainoan kerran minulle tuli sekunnin tenkkapoo, kun satuin kysymään pomolta, että miten he olivat jääneet kaupunkiin, kun kaikki muut tuntuivat lähteneen kotiseuduillensa. Pomo sanoi, että hänen sukunsa on Pohjois-Koreasta kotoisin, "joten"... ja lause jäi siihen. Kääk, joillekin Chuseok-juhlapyhät voi olla haikeata aikaa, koska mielessä ovat pohjoisen puolelle jääneet perheenjäsenet, oisihan minun se pitänyt muistaa. Kävin Pohjois- ja Etelä-Korean rajamailla olevalla alueella, jonne on rakennettu pieni huvittelu- ja muistopaikka, jonne 38. leveyspiirin jakamat, etelässä asuvat perheenjäsenet voivat kokoontua Chuseokin aikaan. Paikka on ihan sen sillan vierellä, jota myöten 13000 sotavankia marssi vapauteen Korean sodan päätyttyä. Siitä tapahtumasta sillan nimi, Freedom Bridge, joka on ainoa pohjoista ja etelää yhdistävä silta.

Onneksi sekunnin epätietoisuuteni pelasti joku, luultavasti joku lapsista, joka tuli keskeyttämään jutustelun ja ilta jatkui mukavissa merkeissä. Ilmeisesti suoriuduimme iltamista oikein hyvin, sillä pomo ja Mies ovat yhä puheväleissä ja pomo haluaisi Miehen jatkavan firmassa vielä pitkään.

Ai että muistinko ottaa minulle tarjotut esineet tai juomat kaksin käsin vastaan? En sitten kertaakaan.

Ihmettelyvuorossa helikopterit. Koreathan ovat virallisesti vain aselevossa keskenänsä, sota ei siis ihan tarkalleen ottaen ole täysin ohi. Soulissa on paljon armeijan porukkaa, jota tosin ei muuten tavallisessa elämässä täällä Jamsilissa huomaa, paitsi että täällä lentelee armeijan helikoptereita kuin herhiläisiä. Päivittäin huristaa kone poikinensa jostain suunnasta ohi. Meillä on olohuoneesta hieno maisema kohti vuoristojonoa ja joenuomaa ja ilmeisesti tämä on hyvä reitti helikoptereiden lentää. Eräänä päivänä piti hieraista silmiä, kun taivaalla oli koptereita enemmän kuin ennen. Laskin koneet ja niitä oli 31 ja lisäksi osassa koneita roikkui köysi, jonka päässä oli ihminen. Koneet lensivät siistissä jonossa kaartaen joenuoman mukaan ja katosivat erään vuoren taa. En tiedä olinko missannut yhtään konetta ennen kuin aloin laskemaan. Seuraavana päivänä näimme samanlaisen kopterilauman ja tällä kertaa koneita oli vielä pari enemmänkin. Näyt olivat hienoja, sillä sisälle ei kuulunut koneiden ääntä, vaikka ne lähettyviltä lensivätkin ja ilman koristi hitaasti lipuva jana helmiä ilmakorussa. Myöhemmin opin, että seuraavana viikonloppuna oli Etelä-Korean armeijan 60-vuotisjuhla, joten kopterit lienevät harjoitelleet tätä varten, kai